Huolehditaan heikoimmista

Suomalaisen yhteiskunnan suuri tulevaisuuden haaste on välinpitämättömyyden kasvu. Käytännössä kyse on siitä, että hyvin toimeentuleva, koulutettu väestö kokee heidän nauttiman hyvinvoinnin olevan vain omaa ansiotaan. Tällainen ajattelu tarkoittaa usein myös sitä, että köyhät, sairaat ja muut heikommassa asemassa olevat unohdetaan.

Keskituloisilla ja hyvätuloisilla on aina puolustajansa. Toki on paljon järjestöjä, jotka pitävät ääntä heikompiosaisten puolesta, mutta tuo ääni on kovin paljon hiljaisempi kuin Elinkeinoelämän keskusliitolla tai ammattiyhdistysliikkeellä.

Kaupungistuminen lisää yhteiskunnan välisiä kuiluja. Moni ei välttämättä tunne yhtään alkoholistia. On helppoa elää omassa hyväosaisessa kuplassa, jossa suurin ongelma on se, ettei sunnuntaisin saa mistään ostettua viinipulloa. Töölön kaduilla ei törmää kerjäläisiin. Rautatieasemalla heidät voikin ohittaa nopeasti ja kääntää katseen muualle. Taustalla on aina inhimillinen tragedia, vaikka kerjäläisyys kuinka olisikin järjestäytyneen rikollistoiminnan organisoimaa. Pienemmissä kaupungeissa ja maaseudulla tilanne on toki vielä hitusen toinen.

En kuulu niihin ihmisiin, jotka pitävät tuloerojen kasvua hyvänä asiana. En toisaalta ole niitäkään, jotka kauhistuvat gini-kertoimen (tulonjaon mittari) jokaista pilkun jälkeisen kolmannen numeron liikahdusta. Kohtuulliset tuloerot kuuluvat yhteiskuntaan. En ole myöskään huolissani hyvätuloisimman 10 prosentin veroasteesta, vaan pienituloisimman 10 prosentin. Moni tukien varassa elävä tietää, ettei hänen aina kannata tehdä töitä, vaikka niitä saisikin. Vielä enemmän harmittaa naapuri, joka ei halua tehdä töitä, vaikka niitä saisikin.

Sosiaali- ja vanhustyössä on entistä enemmän panostettava asiakkaiden kohtaamiseen yksilöinä. Keskustelua hallitsevat liikaa mitoitukset, säädökset tai suositukset, kun pitäisi puhua asiakaskokemuksesta, huolenpidosta ja asiakkaan todellisista tarpeista. Pitäisi painottaa sitä, että tärkeää sosiaali- ja terveydenhuollon työtä tekevillä on itsellään edellytykset ja kyky hyvän palvelun tarjoamiseksi. Siksi esimerkiksi vanhusten kotipalveluissa tulisi entistä enemmän rakentaa palveluja pienempien tiimien tai yritysten vastuulle, joissa asiakas ei ole vain nimi listassa.

Yhteiskunnan tulonsiirtojen painopisteenä tulee entistä enemmän olla sellaiset ihmiset, jotka ovat kiistatta työmarkkinoiden ulkopuolella tai muuten meitä muita suomalaisia heikommassa asemassa. Sosiaaliturvan tehtävänä on turvata ensisijaisesti heidän riittävä toimeentulo ja yhteiskunnallinen osallisuus. Tällä saralla olennaisia ovat esimerkiksi sairauspäivärahojen, vanhempainpäivärahan ja takuueläkkeen taso, siis kaikista pienituloisimmat suomalaiset: Suomessa on esimerkiksi viimeisimpien tietojen mukaan noin 135 000 köyhässä perheessä asuvaa lasta. Heillä toimeentulon parantuminen tarkoittaa yleensä myös sitä, että lisääntyvät tulot käytetään täysin kulutukseen, ja sitä kautta tämä edistää kotimaista kysyntää ja sitä kautta työllisyyttä. Siksi näitä kolmea etuutta tulee ensisijaisesti korottaa valtiontalouden sen salliessa.

Myös maksuhäiriömerkinnät ovat kasvaneet: niitä on jo noin 400 000 suomalaisella. Pahinta tuhoa tekevät pikavippifirmat, jotka kannustavat kansalaisia lyhytjänteiseen velkaantumiseen ja romuttavat kansalaisten tärkeimmän omaisuuden: uskon paremmasta huomisesta. Pikavippifirmat tekevät bisnestä toisten ahdingolla. Sen vuoksi ne tarvitsevat enemmän sääntelyä. Valtion tulee myös tarjota nykyistä vahvempia keinoja päästä pikavippikierteestä eroon.