Itä-Suomen elinvoimaisuus otettava koko Suomen asiaksi

Itä-Suomi on viimeisten vuosikymmenten aikana ollut monella tapaa maamme alue- ja väestökehityksen alisuoriutuja. Erityisesti Kainuu ja Etelä-Savo ovat menettäneet väestöään runsaasti. Etelä-Savon osalta vuosi 2018 oli tässä suhteessa toivottavasti pohjakosketus: väestötappiota syvensi Itä-Suomen yliopiston linjaus siirtää Savonlinnan opettajankoulutus Joensuuhun. Päätös oli malliesimerkki valtionhallinnon huonosta tolasta, jossa verovaroja käytetään yhteiskunnan kannalta epäedullisesti. Asiaa voi verrata siihen, että sodan aikana oltaisiin annettu SAKO:lle lupa myydä Suomi-konepistooleja Neuvostoliiton armeijalle.

Useat Euroopan valtiot harjoittavat erittäin aktiivista aluepolitiikkaa. Esimerkiksi Pohjois-Norjassa on käytössä alueelliset verovähennykset, kun taas Suomessa kuntien vahvasta roolista ja verotusoikeudesta johtuen erityisesti vauraissa pääkaupunkiseudun kunnissa on matalin veroaste. Onko siis edes ihme, että ihmiset, erityisesti hyvätuloiset, pakkautuvat meillä pääkaupunkiseudulle?

Onko Suomessa enää edes oikeastaan aluepolitiikkaa? Olen viime aikoina tullut asian suhteen aiempaa pessimistisemmäksi. Toki valtio tekee paljon erilaisia toimia, jotka kohdentuvat tietylle alueelle: liikennehankkeet ovat näistä tietenkin yleisimpiä esimerkkejä. Joku pitää maataloustukiakin aluepolitiikkana, mutta minusta kyseessä on elinkeino- ja kuluttajatuki, ei aluepoliittinen toimi. Tiehankkeet saattoivat olla aluepolitiikkaa silloin kun tieverkostoa ei vielä ollutkaan. Nyt ne ovat yksi tärkeä julkisen infrastruktuurin osa, jota tulee pitää siedettävässä kunnossa (hyvään kuntoon emme teitä hetkeen saa: väyläverkoston korjausvelka on noin 2,5 miljardia).

Aluepolitiikan tehtävänä on tasoittaa alueiden välisiä taloudellisia ja sosiaalisia eroja ja sitä kautta tasapainottaa myös väestökehitystä. Suomi tarvitsee entistä rohkeampia aluepoliittisia toimia. Niiden tulee olla nykyistä tarkemmin alueellisesti kohdennettuja ja lisäksi niiden tulee yleensä olla määräaikaisia tai tilapäisiä. Hyvä aluepoliittinen toimi tekee myös itsensä ajan myötä tarpeettomaksi, eikä se ole niin sanotusti kaivoon kannettua vettä. Tämän lisäksi valtion tulee varmistaa, että kaikkialla Suomessa on edellytykset tasapainoiseen aluekehitykseen. Alueen asukkaille, yrityksille ja julkisvallalle tulee antaa mahdollisuudet harjoittaa vahvaa elinvoimapolitiikkaa. Siinä hallituksen maakuntauudistus on erityisesti omiaan. Nykyinen aluehallinnon jako maakuntaliittoihin, ELY:ihin, AVEihin ja niin edelleen on äärimmäisen sirpaloitunut. Kaikki näpertelevät omissa lokeroissaan.

Itä-Suomelle on ominaista laajat vesistöt, heikko syntyvyys, runsas vapaa-ajan asuminen sekä vahva metsätalous. Aluetalouden heikompi kehitys on seurausta muun muassa koulutusasteen kasvusta, mistä johtuen harvaan asutuilla ja vahvimpien korkeakoulujen ulkopuolelle jäävillä alueilla on ollut heikko väestökehitys. Suoraa ratkaisua tämän ilmiön kääntämiselle ei ole: ihmiset muuttavat sinne missä on työtä ja missä he viihtyvät. Viime vuosina toki entistä useammin tärkeysjärjestys on kääntynyt päinvastaiseksi.

Puhutaan paljon kaupungistumisesta ja siitä, että milloin kaupungistuminen lähtee kääntymään toiseen suuntaan, vai lähteekö. Tätä kukaan ei tiedä. Sen sijaan on selvää, että ihmisten vapaus valita mieluinen asuinpaikka kasvaa entisestään. Tätä ilmiötä on jo nyt olemassa varsin paljon: ihmiset pendelöivät entistä enemmän. Jo 20 prosentissa Suomen kunnista on enemmän vapaa-ajan asuntoja kuin vakituisia asuntoja. Myös älyliikenne tulee tarkoittamaan sitä, että ihmisten on aiempaa helpompaa valita asuinpaikkansa. Monipaikkaisuus on avainsana. Se tulee myös lainsäädännössä tunnustaa. Se on myös iso voimavara Itä-Suomelle.

Koko Itä-Suomi sai aikoinaan vahvan kasvuruiskeen Saimaan kanavan rakentumisesta. Silloinen Viipurin lääni oli ennen sotia väestöllisesti suurin läänimme. Viipurin sekä ennen itsenäistymistä myös Pietarin läheisyys toi monenlaista hyötyä tuon aikaiseen aluetalouteen. Valtion tavoitteena tulee olla vastaavan piristysruiskeen antaminen Saimaan ja Itä-Suomen alueelle.

Itä-Suomen taloudellisen aseman vauhdittamiseksi tuleekin perustaa Saimaan erityistalousalue, joka ulottuisi vähintään nykyisten Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon maakuntien alueet kattavaksi. Onnistuessaan erityistalousaluetta voidaan supistaa tai laajentaa kattamaan laajemminkin Itä-Suomen aluetta. Miksei vastaavia alueita voitaisi perustaa muuallekin Suomeen, mutta koen Itä-Suomen tarvitsevan sitä nyt eniten.

Saimaan erityistalousalueella voitaisiin toteuttaa esimerkiksi seuraavat toimet:

1. Alueesta tehdään Helsingin ja Lapin kaltainen matkailubrändi, jossa ollaan jo hyvin edetty. Valtio sitoutuu vahvistamaan alueen matkailumarkkinointia sekä helpottamaan matkailijoiden saapumista ja liikkumista Saimaalla. Alueen matkailun kasvua tukeva tilapäinen verovähennys, joka toimisi kotitalousvähennyksen tapaan. Jokainen suomalainen kotitalous voi saada verotuksessaan vuotuisen 200 euron vähennyksen talousalueella syksyn ja talven aikana ostamistaan majoituspalveluista. Verovähennys lopetetaan asteittain, kun alueen matkailu on saavuttanut riittävän ympärivuotisuuden, jota sekä kotimainen että ulkomainen turismi kannattelee.

2. Valitaan Savonlinna Suomen kulttuuripääkaupungiksi v. 2026. Päätöksen tästä tekee tuleva hallitus.

3. Valtio perustaa erityisen Saimaan alueen investointi- ja kehitysrahaston, jonka tehtäväksi tulee rahoittaa erityistalousalueen työllisyyttä kehittäviä investointeja. Rahastoon tulee yhdistää sekä julkista että yksityistä rahoitusta ja sen tulee mahdollistaa sellaisten yrityshankkeiden rahoittaminen, jotka eivät voi riskinsä vuoksi saada riittävän kilpailukykyistä markkinaehtoista rahoitusta. Tällä parannetaan alueen muuta maata heikompaa pääomarahoitustilannetta.

4. Alueen saavutettavuutta kehitetään erityisesti Itä-Suomen oikoradalla (ns. Itärata Porvoon kautta Kouvolaan) sekä tuomalla alue kärkijoukoissa älyliikenteen kokeilualueeksi ja solmukohdaksi.

5. Asunnon ostamista alueelta helpotetaan sovittamalla erityinen valtiontakaus asuntovelkoihin. Käytännössä helpoiten tämä toteutuisi laajentamalla ASP-lainajärjestelmää myös muille kuin ensiasunnon ostaville ja nuorille: alueelta asunnon ostava voisi siis saada osaan lainasummasta valtiontakauksen, mikäli hän on tätä ennen saavuttanut edellytetyn säästötavoitteen.

Liikenneverkkojen osalta painopisteen tulee jatkossa olla laajoja alueita merkittävästi hyödyttävissä hankkeissa (lähinnä rautatiehankkeet, kuten Itärata) sekä perusväylänpidossa, jossa nykyisen väyläverkoston korjausvelkaa pienennetään.

Viime vuosien trendi on puolestaan ollut toisen asteen ja erityisesti korkea-asteen koulutuspaikkojen keskittäminen. Vastuu tästä on oppilaitosten johdolla. On kestämätöntä, että valtion rahoittamasta koulutusverkostosta päättää yksittäisen oppilaitoksen johto. Poliitikot ja kunnat jätetään siivoamaan jäljet, pahimpana esimerkkinä Savonlinna, josta yliopistokoulutus lakkautettiin ainoastaan yliopiston oman johdon tahdosta.

Valtion työpaikat ovat Suomessa niin ikään keskittyneet viime aikoina hyvin vahvasti pääkaupunkiseudulle tai isompiin maakuntakeskuksiin. Vielä kymmenisen vuotta sitten pyrittiin alueellistamaan virastoja, jolloin syntyi muun muassa ajatus lääkealan turvallisuuskeskuksen FIMEA:n siirtämisestä Kuopioon. Tämä hanke epäonnistui johtuen työntekijöiden heikosta siirtymishalukkuudesta.

Tavoitteena tulee jatkossa olla se, että valtion työtehtäviä voi tehdä missä päin Suomea tahansa. Pääsääntöisesti työntekijöille on itselleen annettava mahdollisuus vaikuttaa missä päin Suomea haluaa työnsä tehtävän, jos se vaan on työn luonteen kannalta mahdollista.