Kansanvalta tarvitsee kunnianpalautuksen

Olen seurannut eduskunnan ja hallituksen työskentelyä erittäin läheltä viime aikoina erityisavustajan tehtävästä käsin. Varsinkin kun työpaikkani sijaitsee fyysisesti Suomen hallitusvallan keskipisteessä, valtioneuvoston linnassa Helsingin Senaatintorilla. Oikeastaan juuri nykyisen työni vuoksi päätös lähteä kansanedustajaehdokkaaksi ei ollut helppo: suomalaisten kuva kansanedustajista kun ei ole kovin ruusuinen, eikä työ ole läheskään niin hohdokasta kuin suurin osa kansalaisista saattaa ajatella. Lisäksi yksittäisen kansanedustajan vaikutusmahdollisuudet ovat pääsääntöisesti rajalliset. Erityisesti näin on, jos oma puolue sattuu olemaan oppositiossa. Työssä on muutenkin kovin paljon varjopuolia.

Nykyisessä media-iltapiirissä korostuu poliitikkojen välinen riitely sekä tahallinen väärin ymmärtäminen. Kehitys ei näytä menevän parempaan suuntaan, vaikka toki jotkut muistuttavat, että kyllä takavuosikymmeninäkin osattiin käyttää rumaa kieltä ja töykeää käytöstä. Toisaalta on useita esimerkkejä pätevistä, arvostetuista ja vaikutusvaltaisista kansanedustajista, jotka näkyvät vähemmän iltapäivälehtien lööpeissä. Tällainen kansanedustaja minäkin toivoisin olevani. Valitettavaa toki on, että kansanedustajat tarvitsevat mediaa yhtä paljon kuin media heitä.

Suomen poliittisessa päätöksenteossa korostuu erityisesti kolme ongelmallista kehitystä. Ensinnäkin ministeriöiden virkamiehillä on erittäin paljon vaikutusvaltaa, mikä sinänsä ei välttämättä ole ongelma. Ongelmaksi asia muodostuu, jos virkamiesten näkemys tai kokemus asioista on poikkeava kuin muulla yhteiskunnalla. Vielä ongelmallisempaa on, jos tähän yhdistyy into säätää lakeja sellaisista asioista, joista lakia ei pitäisi tai tarvitse säätää.

Käytännössähän ministeriöissä ei juuri ole ministereiden ja erityisavustajien lisäksi muita tahoja, joilla olisi intressiä arvioida toteutettavan lainsäädännön järkevyyttä tai tarpeellisuutta koko yhteiskunnan kannalta, eivätkä hekään sitä käytännössä pysty tekemään. Taitava virkamies pystyy helposti ajamaan läpi tarpeelliseksi katsomiaan asioita. Toki suuri osa edistettävistä asioista päätetään jo hallitusohjelmassa. Hallituksessa saatetaan silti hyvin pienessä piirissä ja nopealla perehtymisellä linjata asioita, joista ei välttämättä mitään tiedetä, ja joiden pohtimiseen jotkut muut käyttävät valtavasti energiaa.

Toinen ongelma on se, että eduskunnasta on tullut eräänlainen lainsäädännön hienosäätäjä. Valiokunnat hinkkaavat työläästi lakeja ja järjestävät kuulemisia. Eduskunnan tehtävänä ei ole siis enää toimia niinkään lainsäätäjänä, vaan pikemminkin laintarkastajana. Tällaiseksi työ on kehittynyt enemmistöhallitusten vaikutuksesta. Toki jos Suomeen nimettäisiin jossain vaiheessa vähemmistöhallitus (jollainen viimeksi on ollut 40 vuotta sitten), niin tilanne voisi muuttua olennaisesti.

Eduskunnan vuotuinen budjettikäsittely on tästä luonnollisesti ääriesimerkki: koko talo tekee valtavan määrän työtä kuullakseen ja lausuakseen budjetista. Kuitenkin budjetti nuijitaan käytännössä sellaisenaan läpi. Poikkeuksen tähän tekee eduskunnalle määriteltävä ns. jakamaton varaus, jonka eduskunta voi osoittaa vapaasti haluamiinsa kohteisiin. Summa on ollut muutamia kymmeniä miljoonia.

Kolmas ongelma on lobbauksen kasvava ja kasvanut rooli. Suomessa on valtava määrä etujärjestöjä, jotka käyttävät paljon aikaa ja rahaa yhteiskunnan päätöksentekoon vaikuttamiseksi. AY-liike, työnantajajärjestöt, MTK ja Suomen Yrittäjät esimerkkeinä. Ongelmaksi tämän tekee sen epätasapuolisuus. Esimerkiksi heikoimmassa asemassa olevilla ei ole vahvoja etujärjestöjä. Siksi Suomessa on toisaalta niin vaikeaa tehdä lainsäädäntöä, joka merkittävästi muuttaisi yhteiskuntaa.

Mitä siis ehdotan? Kansanedustajan tehtävä olisi tarpeen muuttaa sellaiseksi kuin se oli itsenäisyyden alkuaikoina: osa-aikaiseksi. Näin kansanedustajien kytkökset arkielämään säilyisivät vahvempina, kun he samalla jatkaisivat päivätöissään. Toki osa kansanedustajista ja erityisesti ministerit olisivat jatkossakin kokoaikaisia. Samaan aikaan näiden kansanedustajien roolia lainvalmistelussa, siis ministeriöissä, voitaisiin vahventaa.

Muutos edellyttäisi kuitenkin eduskunnan oman työmäärän supistamista. Valiokuntien työtapoja tulisi keventää huomattavasti nykyisestä ja jäsenmääriä pienentää. Erityisesti eduskunnan budjettikäsittelyä tulee keventää, kuten olen edellä esittänyt.