Julkinen talous kuntoon.

Julkinen talous kuntoon. Verorahat käytettävä nykyistä tuloksekkaammin. Valtiontalouteen uutta otetta.

Varje förslösad skattekrona är en stöld från folket – jokainen huonosti käytetty verokruunu on varastamista kansalta”, totesi sosialidemokraatteja edustanut Ruotsin pitkäaikainen sosiaaliministeri Gustav Möller (1884-1970).

Jos johonkin lauseeseen voisin kiteyttää oman talouspoliittisen linjani, niin tuohon. Monella muulla poliitikolla linja perustuu vaikkapa kyllin matalaan tai korkeaan veroasteeseen ja sitä kautta julkisen sektorin kokoon suhteessa BKT:seen, mutta pidän itse sitä ajattelua toisarvoisena: ensisijaista on aina arvioida, että käytetäänkö verovaroja järkevällä tavalla. Tässä suomalainen politiikka on mielestäni huonoimmillaan. Meillä näkyy erittäin vähän julkista keskustelua, jossa arvioitaisiin esimerkiksi valtion toimien panos/tuotos -suhteita.

Ajauduin itse, ehkä jopa hieman vahingossa, taloustieteellisen koulutukseen. Hain aikanaan Tampereen yliopistoon opiskelemaan kunnallisalaa, ja tuolloin tuli valita opintosuunta kunnallispolitiikan, -oikeuden ja -talouden väliltä. En edes muista, että miten päädyin talouteen, mutta tätä asiaa en ole katunut. Erityisen paljon hyötyä koulutuksesta minulle tuli, kun aloitin Puumalassa kunnanjohtajana.

Tulin Puumalaan alun perin pätkätöihin: kunta oli määrä liittää osaksi Savonlinnaan vuoden 2013 alussa, ja minut palkattiin ikään kuin saattohoitajaksi. Kävi kuitenkin niin, että silloinen kuntaministeri Henna Virkkunen ei asettanut liitoksen tarvitsemaan erityistä kuntajakoselvitystä: Puumalalla ja Savonlinnalla kun ei ole yhteistä maarajaa. Liitos jäi siten tekemättä. Moni Puumalassa on sittemmin ajatellut, että Virkkuselle pitäisi myöntää jokin mitali.

Puumala oli Suomen ensimmäisiä kriisikuntia. Kunnalla oli vielä minun sinne tullessa alijäämää taseessa noin 500 euroa asukasta kohden, kriisikuntarajan ollessa 1000 euroa. Alijäämä tai ylijäämä on kuntien taloutta verrattaessa kuitenkin yliarvostettu mittari. Esimerkiksi Puumalakaan ei tuolloin ollut kovinkaan velkainen, vaan alijäämä oli enemmänkin kirjanpidollista. Taustalla oli muun muassa käyttöomaisuuden korkea arvostus takavuosina ja siitä johtuneet korkeahkot poistot. Toki Puumalalla oli todellisiakin talousongelmia, kuten negatiivisia vuosikatteita (tuolloin kunnan tulot eivät riitä edes ns. juokseviin menoihin, ja kaikki investoinnit ja lainanlyhennykset tulee rahoittaa uudella velalla). Joka tapauksessa kunnan veroprosentti oli tuolloin maan korkeimpia ja kuva tulevaisuudesta kovin pessimistinen.

Ensimmäinen toteamus, jonka itse muistan tehneeni, oli se, että kunnassa oli varsin hyvä palvelutaso. Käytännössä se näkyi vaikkapa hoitomitoituksissa, koulujen luokkakokoja mitattaessa tai vaikkapa hammashoitopalveluissa. Monella päättäjällä kuva oli toinen: olihan vaikkapa 1980-luvulla asiat olleet vielä paremmin. Kärsittiin siis monella tapaa eräänlaisesta benchmarkkauksen puutteesta. Luonnollisesti olennaista on myös se, että miten töitä tehdään: sama määrä verovaroja voidaan käyttää erittäin tuottavasti ja vaikuttavasti, tai sitten huonommin. Tätä arviointia julkisessa taloudessa tehdään Suomessa aivan liian vähän.

Edellä mainitun Möllerin opin lisäksi toinen tärkeä talousjohtamisen oppi on jatkuva evoluutio. Tässä Suomen kuntakenttä on mielestäni jokseenkin heikko, vaikkakin tämä on vain omakohtainen kokemukseni, joka ei perustu tieteelliseen tutkimukseen. Moni ajattelee, että talousjohtaminen on aika ajoin tehtäviä tasapainottamislistoja tai säästöohjelmia. Erityisen ongelmallista on, jos näiden laatiminen vielä ulkoistetaan konsulteille, ja ajatellaan, että riittää kun tehdään mitä konsultti neuvoo. Ulkopuolelta tulevalla ei voi kuitenkaan koskaan olla riittävän syvällistä tietoa kunnan taloudesta. He ovat kuitenkin palkkansa arvoisia, jos he herättelevät päättäjiä ja viranhaltijoita puuttumaan oikeisiin asioihin.

Julkisen talouden painopisteenä tulisi olla jatkuva kehittäminen ja tuottavuuden parantaminen. Tällaista on menestyksellisesti harjoittanut esimerkiksi Helsingin kaupunki, jolla oli 0,5 prosentin tuottavuustavoite, mikä oikein toimeenpantaessa ohjaa jatkuvaan kehittämiseen. Korkeankin menotason riskit vähenevät huomattavasti, jos menojen kasvuprosentti voidaan pitää inflaatiota pienempänä. Tämän pitäisi olla erityisesti jokaisen väestöään ja erityisesti veropohjaansa menettävän kunnan ykköstavoite.

Puumala koki virkavuosieni aikana ehkä Suomessakin poikkeuksellisen nousun kriisin partaalta kunnaksi, jonka talous on suhteellisesti maan kärkiluokkaa: esimerkiksi vuosikate on ollut maan korkeimpia jo usean vuoden ajan, ja veroprosenttiakin on alennettu kahteen otteeseen. Vastaava käänne näyttää tapahtuneen muun muassa Kiteellä.

Puumalassa muutos tapahtui oikeastaan kolmesta eri syystä. Ensinnäkin maan hallitukset tekivät kuntapolitiikkaa, joka oli kunnalle suosiollista. Erityisen merkittävä päätös oli irrottaa kiinteistövero kuntien välisestä verotulotasauksesta. Tämä kasvatti kunnan verorahoitusta (=verotulot ja valtionosuudet) kertaluonteisesti noin 5 prosentilla. Toinen merkittävä seikka on ollut se, että veropohja on ylipäätään kehittynyt suotuisasti.

Kuitenkin kaikista olennaisinta on ollut toimintakatteen (=nettomenot) maltillinen kehitys: kun kunnan menot aiemmin olivat verrokkijoukon kärkeä, niin muutamien vuosien jälkeen ne olivat jo keskiarvon alapuolella. Käytännössä kunnan nettomenot alenivat reaalisesti muutaman vuoden aikana noin 10 prosentilla. Yhtään henkilöä ei irtisanottu taloudellisista syistä, toki useita vakansseja jätettiin täyttämättä esimerkiksi eläköitymisten jälkeen.

On äärimmäisen olennaista, että onko kunnan (valtiosta puhumattakaan) toimintamenojen kasvu 1 vai 2 prosenttia, vaikka tavallinen kansalainen tuskin pitäisi eroa kovin dramaattisena. Merkitys tälle tuleekin vasta kehityksen kumuloituessa vuodesta toiseen.

Otetaan esimerkiksi vaikka kunta, jonka vuotuinen budjetti on noin 100 miljoonaa euroa. Tällaisia ovat esimerkiksi Pieksämäki, Hamina ja Hollola: siis noin 20 000 asukkaan suomalaiset kehyskunnat ja seutukaupungit. Jos tällainen kaupunki saa pidettyä menokehityksensä vaikkapa 1 prosentissa, niin yhden kunnallisvaalikauden (neljä vuotta) aikana sen toimintakate (=nettomenot) heikentyy neljällä miljoonalla eurolla. Jos sen sijaan kasvuprosentti onkin 2, niin menot ovatkin kasvaneet jo 8,2 miljoonaa euroa. Eroa vauhdittaa korkoa korolle -ilmiö, ”maailman kahdeksas ihme”, joka ei toki neljässä vuodessa ehdi päästä vielä edes kovaan vauhtiin.

Tämä noin neljän miljoonan euron ero vastaa kuitenkin vaikkapa Pieksämäellä noin 1,6 veroprosentin tuottoa, asukkaan verorasitukseksi muutettuna noin 200 euroa/vuosi. Yhdestä prosentista tulee siis nopeasti paljon kokoaan suurempi. Tämän vuoksi maltillinen menokehitys on kaikista olennaisin talousjohtamisen kysymys, paljon olennaisempi kuin verotulokehitys tai valtionosuuksien taso. Siksi myöskin valtion kehysmenettely onkin erittäin toimiva ja myös kansainvälisesti arvostettu tapa raamittaa talousjohtamista.

Yksi suuri synti sekä valtiolla että kunnilla on myös budjettikeskeisyys. Kunnan päättäjät kokevat talousjohtamisen onnistuneen, jos budjetissa pysytään tai jopa alitetaan. Ei tunnu olevan väliä, vaikka tämä olisi tapahtunut runsaan menokasvun siivittämänä. Pahimmillaan kunnat kehuvat sillä, että budjetti on saatu tasapainoiseksi: kuitenkin sen ollessa on vain lukuja paperilla. Valtiontaloudessa huomio niin ikään on puolestaan lähes täysin budjetissa, vaikka vuotuinen tilinpäätös olisi paljon tärkeämpi keskustelun aihe. Lisäksi kansanedustajien päähuomio on aina euroissa, ei sillä mitä niillä saadaan aikaan.

Valtiolla budjetin keskeinen merkitys on myös omiaan heikentämään koko julkistalouden kehitystä. Vaikka valtiovarainministeriön budjettiosasto pitääkin euroja varsin tarkkaan silmällä, niin siitä huolimatta koko reilu 50 miljardin rahamäärä on jaettu niin moniin pääluokkiin ja momentteihin, että kokonaiskuva valtiontaloudesta hämärtyy, eikä siitä huolehdi kuin lähinnä pää- ja valtiovarainministeri sekä valtiovarainministeriön tietyt virkamiehet. En ole vielä tavannut ministeriä, joka olisi kehunut budjettipääluokkansa pienentymisellä: päinvastoin yleensä päällimmäisenä on keksiä vastauksia opposition haukkuihin, jos menoja on vähennetty.

Ministeriöiden virkamiesjohdolla ei myöskään ole juurikaan kannusteita säästää omia budjettivarojaan, sillä näissä tapauksissa varoja ei automaattisesti voida käyttää toisiin, ehkä parempiin kohteisiin, edes ministeriön sisällä. Puhumattakaan siitä, että jätettäisiin vaikkapa jokin heikon tuottavuuden ICT-hanke tekemättä ja siirrettäisiin varat poliisien palkkaamiseen: tällainenhan rikkoisi eduskunnan talousarviovaltaa, sillä se on, ehkä sitä täysin tajuamattaan, päättänyt toteuttaa tuon heikon tuottavuuden ICT-hankkeen.

Mikä siis ratkaisuksi? Eduskunnan tulisi jatkossa päättää valtion budjetista entistä suurpiirteisemmin. Ministeriöitä ja hallitusta tulisi sitoa lähinnä menot pääluokittain, siis käytännössä ministeriökohtaisesti. Tämän sisällä varoja pitäisi voida allokoida toiminnoista toisiin joustavasti. Eduskunnan valtaa budjetin toimeenpanossa voitaisiin sen sijaan vahvistaa.

Valtion pohjaton säkki tarvitsee toki jatkossakin verotuloja. Ensinnäkin on syytä muistaa, että verot ovat lähes aina pois kansalaisten omasta kukkarosta. Jokainen suomalainen maksaa esimerkiksi arvonlisäveroa vuosittain keskimäärin yli 3200 euroa. Energiaveroihin menee noin 850 euroa asukasta kohden, jotka maksetaan osana yhtiövastikkeita, sähkölaskuja ja erityisesti huoltoaseman polttoainepumpulla. Hyviä veroja ovat sellaiset, joita on vaikea kiertää ja jotka on helppo periä, ja jotka ovat oikeudenmukaisia. Luonnollisesti haittaveroillakin, kuten tupakka- ja alkoholiverolla, on paikkansa, kunhan haitat ovat tieteellisesti kestäviä, eikä haitta siirry toisaalle. Esimerkiksi ravintola-anniskelun verorasite on Suomessa niin korkea, että on taloudellisesti huomattavasti halvempaa juoda oluet kotona ja mieluiten vielä Virosta ostettuja. Jokunen työpaikkakin jää siinä syntymättä.

Ongelmallisimpia nykyisistä veroista on siltikin ehkä perintövero. Ei ehkä niinkään tasonsa vuoksi, vaan sen vuoksi, että se on monella tapaa kohtuuton esimerkiksi yritystä tai maa- ja metsäomaisuutta perittäessä. Pääsääntöisesti perintöverotuksessa tulisikin siirtyä malliin, jossa perittyä omaisuutta verotetaan vasta siinä vaiheessa, kun se tuottaa perijälle pääomatuloa: eräänlaiseen perintötiliin. Mallia tulisi siis ottaa esimerkiksi valmistelussa olevasta osakesäästötilistä, jossa tuottoa on määrä verottaa vasta sitä nostettaessa. Perintötili olisi aina henkilökohtainen, mutta toki tilillä voi olla myös osuus jakamattomaan kuolinpesään.

Perintötilillä olevan omaisuuden tuotto pienentäisi aina ensisijaisesti perintöverovelkaa, joten perintöä ei voi kuluttaa ennen verojen tultua maksetuksi. Samoin omaisuutta luovutettaessa saatu myyntitulo kohdistuisi ensisijaisesti verovelkaan. Tilin sisällön voisi asettaa velkojen vakuudeksi muun omaisuuden tapaan ja vakuusarvo olisi toki vain omaisuuden nettomääräinen summa. Jos perintötili tulisi tällaisessa tilanteessa realisoiduksi, niin ensisijaisesti tilin omaisuus kohdennettaisiin verovelan maksuun ja vasta toissijaisesti vakuuden haltijalle.