Parannetaan edelleen työllisyyttä

TYÖLLISYYTTÄ ON EDELLEEN PARANNETTAVA. YRITYSTEN TOIMINTAEDELLYTYKSET PIDETTÄVÄ KUNNOSSA

Kansalaisten hyvinvointi syntyy turvallisuudesta, riittävästä toimeentulosta, toimivista julkisista palveluista sekä hyvästä asuinympäristöstä niin henkisesti kuin fyysisesti.

Kestävä julkinen talous on tämän kannalta aivan olennainen. Vain siten voimme turvata riittävät julkiset palvelut sekä riittävän toimeentulon kaikille kansalaisille.

Sipilän hallituksen tärkein tavoite oli työllisyysasteen nostaminen 72 prosenttiin. Vaikka vastaava tavoite oli edelliselläkin hallituksella, niin nyt olennaista on ollut se, että tämä tavoite on ollut läsnä hallituksen päivittäisessä työssä. Tavoite näyttää myös kutakuinkin toteutuvan.

Työllisyys on kaikki kaikessa yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta.

Kaikki keinot, joilla työllisten määrää voidaan kasvattaa, on otettava käyttöön, elleivät ne ole räikeästi ristiriidassa edellä mainittujen tavoitteiden kannalta. Työikäisten määrän vähentyessä on myös olennaista, että entistä suurempi osa meistä työkykyisistä ja -ikäisistä on mukana työelämässä, kukin omien kykyjen mukaan.

Olen vahvasti pro market -henkinen. Tällä tarkoitan sitä, että toimivat ja sopivalla tavalla säännellyt sekä valvotut markkinat tuovat loppujen lopuksi eniten hyvinvointia meille kaikille. Liiallisella sääntelyllä, joihin lasken myös kankeat työehtosopimukset, yhteiskunta sen sijaan estää työpaikkojen tai palvelujen syntymistä. Sääntelyä voi olla monenlaista: saatetaan estää kilpailua, lisätä yritysten kustannuksia tai asettaa tarpeettomia vaatimuksia yritysten tuotteille ja toiminnalle. Suomessa on liian monta virkamiestä, jotka ovat näiden sääntöjen kehittämisessä kotikentällään.

Vaikka esimerkiksi uusi taksilaki oli monella tapaa epäonnistunut (lisää mielestäni tarpeettomasti mahdollisuuksia harmaalle taloudelle, puhumattakaan samaan aikaan toteutetusta epäonnistuneesta KELA-kilpailutuksesta), niin silti se on saanut monet sellaiset ihmiset käyttämään taksia, jotka eivät sitä ennen ole välttämättä käyttäneet esimerkiksi korkean hinnoittelun vuoksi.

Tai toinen hyvä esimerkki on valtion junayhtiö VR. VR:llä on toki vielä yksinoikeus raiteiden henkilöliikenteeseen, mutta linja-autoliikenteen vapautus Onnibusseineen toi sille niin kovan kilpailun, että myös VR joutui alentamaan lippujen hintojaan. Sen seurauksena junat kulkevat nyt täysinä, liput ovat halvempia ja VR teki vuonna 2017 historiansa parhaimman tuloksen, josta se saattoi maksaa valtiolle 100 miljoonan euron osinkoa.

Pro market -henkisyys ei tarkoita, etteikö julkista sektoriakin tarvittaisi. Päinvastoin. Suomessa on mielestäni yksityistetty ja yhtiöitetty sellaisia toimintoja, jotka pitäisi olla vahvasti julkisessa omistuksessa ja valvonnassa.

Julkisen sektorin tulee vastata kaikista sellaisista puitteista ja edellytyksistä, joissa suoran taloudellisen voiton tuottaminen ei ole mahdollista, mutta joka synnyttää hyvinvointia kansalaisille tai markkinoita jollekin toiselle sektorille, tai syntyy muuten positiivisia ulkoisvaikutuksia. Lisäksi niin sanotut luonnolliset monopolit (vesi, sähköverkko, kaukolämpö) tulee pitää tiukasti, nykyistä tiukemmin, julkisessa kontrollissa.

Työelämä on muuttunut ja muuttuu edelleen.

Kuvaavaa on esimerkiksi peliyhtiö Supercell: yhtiö tekee valtavia voittoja noin 2 miljardin euron liikevaihdolla. Sen omistajat ovat Suomen suurimpia veronmaksajia. Silti yhtiöllä on ”vain” alle 300 työntekijää.

Tällaisten ”supercellien” osuus talouden koko kuvasta on toki vain pieni osa, mutta se on ääriesimerkki talouden muutoksesta, joka jatkuu myös tulevaisuudessa. Siinä missä sata vuotta sitten juuri itsenäistynyt Suomi tarvitsi hengissä selvitäkseen lähes kaikki kansalaisensa maa- ja metsätaloustöihin, niin nykyisin talouden lisäarvo saattaa syntyä hyvinkin harvojen ihmisten toimesta. Kaiken taustalla on tietenkin koulutus, tutkimus ja osaaminen. Samaan aikaan jatkossa on olennaista, että kaikki suomalaiset pidetään yhteiskunnassa mukana. Olemme hiljaa hyväksyneet sen, että suuri osa työikäisistä ei ole töissä.

Siksi työmarkkinat eivät voi toimia enää niin, että kaikki työntekijät ja työpaikat laitetaan samaan muottiin. Työmarkkinapolitiikka on kuitenkin siihen nähden edelleen liian keskusjohtoista ja erityisesti AY-liikkeellä on paljon valtaa, jota se myös käyttää, kuitenkin erityisesti jo töissä olevien aseman takaamiseen. Kuten muillakin etujärjestöillä, on sen oltava ”paavillisempi kuin paavi itse”: olemassaolon oikeutusta haetaan monesti kärjistämällä asioita.

Satuin kerran olemaan läsnä eräässä liikkeenluovutusneuvottelussa, jossa siirtyvät työntekijät kyselivät, että voisivatko he jatkaa heidän mielestään hyvää käytäntöä pidemmistä työvuoroista, jotka sitten korvattiin vapaana toisena ajankohtana. Käytännössä haluttiin siis jatkaa joustavaa paikallista sopimista. Vastaanottavan organisaation luottamusmiehen sanat näille työntekijöille olivat jotenkin seuraavat: ”ei se ole teille hyväksi”. Epäilemättä näin oli varmaan jossain liiton hallituspöydässä päätetty. Työnantajan ja työntekijöiden yhteistä tahtoa ei voitu paikallisesti edistää, sillä se ei sopinut liiton viralliseen linjaan.

Suomen koulutusaste on viimeisen 30 vuoden aikana noussut erityisesti korkea-asteen suorittaneiden osalta. Silti vielä vuonna 2016 oli noin 1,3 miljoonaa yli 15-vuotiasta suomalaista, joilla ei ollut lainkaan perusasteen jälkeistä tutkintoa. 20-29 -vuotiaissa heitä oli 17 prosenttia ikäluokasta, noin 115 000. Toisaalta jatkuvan oppimisen merkitys tulee entisestään kasvamaan. Tutkintotodistus riittää enää harvoin takaamaan riittävää osaamista koko työuralle.

Suomalaisesta laadukkaasta ja maksuttomasta koulutuksesta on pidettävä tiukasti kiinni. Perusopetus on edelleen koko osaamisen perusta. Opettajien arvostuksen heikentyminen on ongelmallinen kehitys, joka jatkuessaan rapauttaa koulutusjärjestelmää.

Työllistäminen, työn vastaanottaminen, työssä joustaminen ja myös työstä toiseen siirtyminen tulee tehdä nykyistä helpommaksi.

Ongelmat liittyvät monelta tapaa kannustavuuteen, jota olen käsitellyt toisessa luvussa. Myös palkanmuodostus tarvitsee uudistamista. Jatkossa esimerkiksi taloussuhdanteen olisi syytä vaikuttaa palkkoihin automaattisesti, jotta ay-liikkeen ja työnantajien ei tarvitsisi erikseen riidellä palkkojen alentamisesta tai korottamisesta.

Suomessa on paljon työtehtäviä, joita teetettäisiin, mikäli sosiaaliturva taipuisi nykyistä paremmin helpommin myös palkkatueksi, joko suoraan työntekijälle tai työnantajalle. Mieluummin työntekijälle. Jokaisella työkykyisellä tai osatyökykyisellä tulisi olla mahdollisuus antaa panoksensa yhteiskunnalle. Lisäksi erityisesti suurissa kaupungeissa ilmenevä maahanmuuttajien poikkeuksellisen korkea osuus tietyistä työtehtävistä on ongelmallista. Suomen pitää estää kahden tai kolmen kerroksen työmarkkinoiden kehittyminen, jossa osa jää esimerkiksi puutteellisen kielitaidon vuoksi yhteiskunnan irtojäseneksi.