Tarvitsemme kannustavan, työllistymistä tukevan sosiaaliturvan

Kannustava, työllistymistä tukeva sosiaalipolitiikka. Työkykyisen ja -ikäisellä pitää aina olla kannuste ottaa työtä vastaan. Tukiviidakkoa selkeämmäksi.

Kuntien ensimmäisiä lakisääteisiä tehtäviä oli aikoinaan vaivaistenhoito. Tämä tehtävä siirtyi seurakunnilta kunnille kunnallisasetuksen antamisen yhteydessä vuonna 1865. Tuolloin katsottiin, että kunnan tuli pitää huolta niistä kansalaisista, jotka eivät olleet työkykyisiä. Ensisijaisesti hoito kuului kuitenkin sukulaisille. Pitkä tie on tultu nykyiseen yksilökeskeiseen sosiaaliturvaan.

Työttömyydellä on valtava vaikutus suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Työttömyysturvan kustannukset olivat vuonna 2017 noin 4,5 miljardia euroa, mikä on lähes 10 prosenttia valtion budjetin loppusummasta. Lisäksi työttömyydestä aiheutuu verotulomenetyksiä ja runsaasti myös inhimillisiä ongelmia.

Perustoimeentulotukea maksettiin vuonna 2017 reilut 700 miljoonaa euroa. Sitä sai noin 400 000 suomalaista, reilut 7 prosenttia kansalaisista, keskimäärin jokainen heistä lähes 1800 euroa vuodessa, osa tietenkin enemmän ja osa vähemmän. Tukea, jonka pitäisi olla viimesijainen: sillä varmistetaan, että jokaiselle suomalaiselle riittää rahaa elämän perustarpeiden täyttämiseen.

Asumistukia maksettiin samana vuonna noin 2 miljardia euroa. Noin joka kuudes suomalainen asuu kotitaloudessa, jolle maksetaan asumistukea. Keskimääräinen asumistuki oli Kelan tilastojen mukaan noin 270 euroa kuukaudessa. Summa ja osuus on kasvanut hurjasti, erityisesti pääkaupunkiseudun nousseiden asumiskustannusten vuoksi. Erityisen ongelmallista on kuitenkin se, että kaikilla edellä mainituilla kolmella tuella, siis työttömyysturvalla, toimeentulotuella ja asumistuella, on enemmän tai vähemmän negatiivisia kannustinvaikutuksia.

Kaikista pahin kannustinloukku on toimeentulotuki. Toimeentulotuen perusosa on noin 490 euroa. Toimeentulotuen osalta jokainen 150 euron kuukausitulon ylittävä ansio- tai yrittäjätulo leikkaa toimeentulotukea 100 prosentilla. Yksinhuoltajalla, jolla on kaksi 10-17 -vuotiasta lasta, toimeentulotuki on noin 1300 euroa kuukaudessa, minkä päälle lisätään asumismenoihin maksettava toimeentulotuki. Jos tämä yksinhuoltaja ottaisi vastaan vaikkapa kolme päivää viikossa tehtävän osa-aikaisen (60 %) lähihoitajan työn (tehtäväkohtainen palkka ilman lisiä keskimäärin 2095 euroa/kk), niin hänen vaivanpalkkansa tästä työstä olisi se 150 euroa kuukaudessa. Yhdestä työtunnista jää käteen noin 1,5 euroa. Ei kovin kannustavaa.

Ben Zyskowicz on todennut jotain seuraavaa: ”kyllä sellaisen, joka herää aamulla töihin Alepan kassalle, pitää tienata enemmän kuin sen, joka ei sinne herää”. Nykyinen sosiaaliturva on luotu maailmaan, jossa Suomessa oli käytännössä täystyöllisyys, ja jossa työllistyminen oli myös sosiaalisesti välttämätöntä.

Asumistuen kannustinvaikutukset ovat myös karmaisevia. Otetaan esimerkki: Yksin Helsingissä noin 600 euron vuokralla asuva henkilö, joka on säännöllisessä osa-aikatyössä ja saa palkkaa 1600 euroa. Hän saa asumistukea kuukaudessa 203 euroa. Hänelle tarjottaisiin hitusen parempaa työtä tai vaikkapa enemmän tunteja niin, että hänen bruttopalkkansa nousee sadalla eurolla. Kuitenkin tämä vähentäisi hänen saamaansa asumistukea yli 30 eurolla. Lisäksi hänen marginaaliveroasteensa (osuus, joka yhdestä tienatusta lisäeurosta menee veroihin) on tuolloin jo yli 40 prosenttia.

Käytännössä hänelle jää siis kasvavasta palkasta käteen noin neljäsosa. Edes kovapalkkaisimmat yritysjohtajat eivät kärsi näin korkeasta marginaaliveroasteesta. Suomessa tästä ei valitettavasti kukaan ole oikeasti huolissaan, sillä muuten asia oltaisiin jo korjattu.

1970-luvulla Astrid Lindgren kirjoitti muuten sadun Pomperipossa i Monismanien huomattuaan maksavansa 102 prosentin marginaaliveroa. Jos hän siis ansaitsisi työllään yhden kruunun lisää, hänen piti maksaa kruunu ja kaksi äyriä valtiolle veroina ja muina veronluonteisina maksuina. Meidän kannustinongelmat eivät kohdistu niinkään hyvätuloisin kirjailijoihin, vaan ne kohdistuvat pienituloisiin köyhiin. Se on paljon vakavampaa.

Kannustinviidakon etu on ehkä toki se, että harva työssäkäyvä tuskin näkee vaihtoehdoksi siirtyä sosiaaliturvan piiriin. Mutta niillä, jotka jo saavat näitä etuuksia, on kynnys työn vastaanottamiseen korkea. He ovat usein niitä, jotka myös tunnistavat nämä järjestelmän epäkohdat.

Ihmisillä on luontainen halu maksimoida oma hyvinvointinsa: tämä on luonnonlaki. Siksi yhteiskunnan kannattaa aina rakentaa omat toimintonsa ja tukijärjestelmänsä siten, että kansalaiset saadaan itse toimimaan yhteiskunnan kokonaisetua edistäen. Esimerkiksi asumistuki ei nyt toimi näin: jos yhteiskunta tukee asumista, niin järjestelmän kannattaisi rohkaista kansalaisia vähentämään omia asumismenojaan, tai oikeastaan vielä tarkemmin: käyttämään niihin juuri sen verran kuin jokainen itse kokee järkeväksi. Miettimään, että käyttääkö hän mieluummin sata euroa kuussa lisää asumiseen vaiko esimerkiksi ravintoloissa käymiseen.

Siksi asumistuki, toimeentulotuki, opintotuki, sairauspäiväraha ja työttömyysturva tulisi pikaisesti yhdistää yhdeksi tukimuodoksi. Olen ihastunut erityisesti kansanedustaja Elina Lepomäen esillä pitämään perustiliin. Perustilissä jokaiselle suomalaiselle annetaan esimerkiksi 18 vuotta täyttäessään laskennallinen rahasumma, jota hän voi käyttää rajoitetusti sosiaaliturvan tavoin. Lepomäki yhdistäisi tiliin myös muun muassa sijoitussäästötilin sekä kotitalousvähennyksen, jotka itse kuitenkin jättäisin ulkopuolelle: pitäisin tilin nimenomaan sosiaaliturvamuotona.

Oma perustilini rakentuisi hitusen Lepomäen ehdotuksesta poiketen käyttötarkoitukseltaan ja laajuudeltaan. 18-vuotiaana käyttöön jokaiselle suomalaiselle annetaan oma sosiaaliturvatili, josta voi nostaa varoja elämäntilanteen ja olosuhteiden mukaan. Tuen tasoa säädellään kuukausittaisen noston ylärajaa säätämällä. Vähiten tililtä voisivat nostaa kokopäivätyössä käyvät lapsettomat (esim. 200 euroa kuussa), eniten työttömät yksinhuoltajat (esim. 1800 euroa kuussa). Opiskelijat, pienituloiset eläkeläiset ja muut tukea tarvitsevat kuuluisivat välimaastoon, ja myös laskennalliset asumiskustannukset huomioidaan perhekoon, asuinpaikan ja rajoitetusti asumistyypin mukaan ylärajaa määritettäessä.

Varojen nostamiselle asetettaisiin siis yksilöllinen yläraja, joka takaa kaikille suomalaisille perusturvan. Ylärajassa otetaan huomioon henkilön muut tulot, ja yläraja elää siten, että työn tekeminen kannattaa aina. Sosiaalityöntekijät voisivat myös myöntää oikeuden rajan tilapäiseen korottamiseen nykyisen täydentävän toimeentulotuen tapaan.

Lisäksi esimerkiksi työttömäksi jäädessä yläraja voisi alentua pikkuhiljaa, jotta tulojen pienentymiseen voi sopeutua nykyisen ansiosidonnaisen tapaan.

Sosiaaliturvatilissä olisi kuitenkin 20 000 euron enimmäisomavastuu. Tätä osuutta perittäisiin pikkuhiljaa takaisin valtiolle maltillisen (max. 1 prosentin) lisäveron muodossa, mutta vain jos tiliä käyttäneen vuositulot nousevat aikanaan esimerkiksi yli 25 000 euron. Tili toimisi siis ikään kuin opintolainan tavoin, mutta siinä tuensaajalle ei synny opintolainan takaisinmaksuriskiä: jos tiliä käyttäneen tulot eivät nouse myöhemmin riittävän korkeiksi, niin omavastuu jää valtion tappioksi. Myös 20 000 euroa ylittävä tilin käyttö jää aina valtion kustannukseksi.

Kun omavastuusaldo on nollaantunut, tai jos tiliä ei missään vaiheessa edes käytä, niin ylimääräistä tuloveroa ei tarvitse luonnollisesti enää maksaa. 20 000 euroa on myös maksimimäärä lisäverolle, jota kansalainen elämänsä aikana joutuu maksamaan. Näin päästään eroon yhdestä suuresta kannustinloukusta: kansalainen lähtökohtaisesti kokee hyötyvänsä siitä, että nostaa tukea vähemmän sitä tarvitessaan. Silti kenenkään ei kannata jättää tukea nostamatta jos sitä tarvitsee.

Sosiaaliturvan maksamiselle voidaan asettaa nykyisen sosiaaliturvan kaltaisia ehtoja, mutta niiden tulee olla byrokratiaa vähentäviä ja oikeudenmukaisia. Esimerkiksi opiskelijalta voitaisiin edelleen edellyttää tiettyä määrää opintopisteitä ja työttömiltä aktiivista työnhakua. Mikäli henkilö ei täytä ehtoja, niin ylärajaa voitaisiin leikata, ja säilyttää silti jokaisen oikeus perustoimeentuloon nykyisen toimeentulotuen tapaan. Työttömyyden pitkittyessä osa turvasta voitaisiin muuntaa joustavasti palkkatueksi tai starttirahaksi yrityksen perustamiseen. Näitä ei kuitenkaan laskettaisi omavastuun piiriin missään tapauksessa. Lisäksi esimerkiksi vuokramenot voitaisiin maksaa tililtä suoraan vuokranantajalle. Näin esimerkiksi päihdeongelmaisten asunnottomuutta voitaisiin ehkäistä, kun vuokrat tulevat hoidetuksi aina automaattisesti.

Sosiaaliturvatili säilyttäisi kannustavuuden läpi elämän, mutta takaa silti nykyisentasoisen perusturvan. Toisaalta tukea saadessa kannattaa minimoida omia menoja (mihin nykyinen sosiaaliturva ei kaikilta osin kannusta), toisaalta tukea kannattaa nostaa mahdollisimman vähän aikaa. Silti jokaisen kannattaa nostaa sosiaaliturva sitä tarvitessaan, koska takaisinmaksuvelvollisuus on kiinni tulojen kehityksestä. Kaiken huippuna on luonnollisesti se, että sosiaaliturvaan liittyvä byrokratia kevenisi valtavasti.

Käyttöön otettaessa 18-vuotiailla enimmäisomavastuu olisi 20 000 euroa. Muilla suomalaisille omavastuu pienentyisi 2 prosenttia käyttöönottoikävuotta kohden, eli 38-vuotiailla omavastuu olisi 60 prosenttia tästä, 12 000 euroa. Yli 68-vuotiaille ei tiliä käyttöönotettaessa enää omavastuuta määritettäisi.